Minikokoinen työllistäjä

Kellarista löytyi söpö yöpöytä joka on aika kehnossa kunnossa. Olen sen jo ties kuinka monta kertaa nostanut pihalle maalien poisrapsutusta varten, mutta jotenkin siinä on lopulta aina käynyt niin, että illalla pikkuinen on palautunut takaisin kellariin odottamaan emännän aikaansaavuutta. No nyt. Nyt murahdin ja tartuin toimeen. Ja tartuinpa sitten vähän isompaan hommaan kuin alunperin naivisti ajattelin. Meinasin näet vain "hieman pyöräyttää hiomapaperilla" yöpöytää, sillä samalla tekniikalla kuin kaikkia muitakin korjausmaalaamiani mööpeleitä, mutta ehei. Tällä kertaa en päässytkään helpolla. Pöytää rapsutellessani alta paljastui kaunis vanha koivupuu. Suunnitelmat muuttuivat kertaheitolla. En maalaakaan pöytää valkoiseksi uudelleen, vaan nyt hion kärsivällisesti pöydän puhtaaksi tuosta hilseilevästä valkoisesta maalista ja laitan tilalle alkuperäistä olomuotoa kunnioittavan lakkakerroksen.

 Innostuin mahdottomasti ajatuksesta kunnostaa tuo pieni kaunismuotoinen yöpöytä menneeseen loistoonsa. Näen sen jo tulevaisuudessa sintin huoneessa yhdessä alkuperäisen 50-lukulaisen string-hyllykön kanssa, jossa on niin ikään koivuiset hyllyt. Vielä kun saan sitten joko tuon mökin kuistilla olevan koivuisen liinavaatekaapin tai jonkun vastaavan noille kavereiksi, niin on aivan ihanat mööpelit muksun huoneessa. No juu. Vielähän tuo yöpöytä on aivan vaiheessa, eikä sintillä ole edes huonetta...

Ensin harjasin yöpöytää teräsharjalla, sillä sain suurimmat hilseilyt pois. Sitten siirryin tasohiomakoneeseen. Oi kesäillan rauhaa kun jyristelin sillä menemään tuossa pihamaalla. No naapurille asiaa pahoitellessani, totesin hän juuri kokoavansa uutta ruohonleikkuria jota meinaa vielä testata, että eiköhän nämä möykkäykset tasoihin mene. Tuumasin, että juu, hyvä, että pysyy metelin määrä vakiona ja kysyin, että onko kakslitranen bensamoottori, johon naapuri väitti, että on turboahdettu kuusisylinterinen. Rohkenin epäillä. Mutta komea oli ruohonleikkuri. Ei sen puoleen.

Tästä näkee vähän tuota alkuperäistä pintaa. Täytyy yrittää varovaisesti rapsutella tuo laatikon reuna, niin säilyy tuo kaunis puun kuvio.

(Apropoo, minähän lotraan valkoista Helmi-kalustemaalia aina ja joka paikkaan. Talvella vielä kirjoittelin tänne yhdestä toisestakin kalustemaalista jolla maalasin parit klaffituolit mustiksi ja joka vaikutti oikein hyvältä myös, mutta täytyy sanoa, että huonosti on se maali pysynyt kiinni. Joka kolaus pyyhkäisee maalia irti tuoleista. Hippasen ikävä ominaisuus kalustemaalille... Hmph. Sen siitä saa kun on uskoton. Tästä eteenpäin vannonkin siis vieläkin uskollisemmin Helmen nimeen. Ei ole maalit irronneet yhdestäkään sillä maalaamastani tuolista ja täällä mökillä mööpelit ovat vielä aika paljon reippaammalla kulutuksella kuin olisivat kotona. Mökillähän esim. pelkästään jo ilman kosteus tuvan sisällä vaihtelee dramaattisesti milloin vuodenajan, milloin asukkaiden lämmitystarpeiden mukaan.)