Kirjakaappi

Viimeisin värkkäyksemme, kirjahyllyt vanhaan vaatekaappiin! Meillä on olohuoneessa upotetut vaatekaapit, joita nyt ei oikein kiinnostanut siinä funktiossaan säilyttää ja tarvitsimme kirjoille hyllytilaa. Meillä on kahden modulin kirjahylly myös makuuhuoneessa, mutta silti puolet kirjoista on ollut muuton jälkeen pahvilaatikossa.

Viimeinkin aktivoiduttiin! Hurraah! Hyllylevyt on ostettu ja maalattu jo viime syyskuussa, kun perustimme maalaamon vanhan kerrostalokotimme pannuhuoneeseen. Sittemmin hyllyt ovat "kaunistaneet" keskeneräistä kaappiprojektia "piilottaen" takanaan vallitsevan laatikkohelvetin.

Viikonloppuna sintti meni mummolle ja vaarille koko päiväksi ja me käärimme hihat. Ensin tietysti maalasin pohjamaalilla, sitten pintamaalilla, sillä välin siippa ruuvaili hyllyihin kannattimia ja mallaili kiskoja.
Maali kuivui kätevästi (ja nopeasti) siipan ideoimalla "teollisuuskuivaimella" (eli raksaimuri, joka päälläollessaan tuuttaa vauhdilla viileää ilmaa, iskettiin kaapin viereen pöhisemään, ja kas kun alkoi ilma kiertää kaapissa ja maali kuivua silmissä infernaalisen mekkalan säestyksellä).

Tyhjennysoperaation jälkeen, maalien ynnä muiden tykötarpeiden hakemisen ja pahvilaatikoiden hajasijoittamisen jälkeen koti näytti taas aivan muuttokohteelta. Huokaus.

Hooverit huutamassa.

Kuivatuksen jälkeen ruuvattiin led-lamppusarja karmin sisäpuolelle ja ruuvattiin kiskot kiinni seinään. Sitten vaan hyllyt paikoilleen, kirjat hyllyihin, betoluxilla vielä kaapinpohja valkoiseksi ja valmis!

Olipa hyvä, että hoksattiin asentaa lamput ENNEN kiskoja ja hyllyjen asennusta...

Kauhean nopsan ja näppärän kuuloista juu, mutta kyllä siihen saatiin perus 12 tuntia upotettua. Ja seuraavana päivänä vielä muutama tunti karmien jne. viimeistelyihin... Mutta kyllä se visio onneksi kantoi (ja kananpaskaseinä...) ja lopputulos on tosi hyvännäköinen. Se on ilmava kokonaisuus, ja vaikka siinä on 16 metriä hyllytilaa, joista täynnä on 14, ei se tunnu lainkaan raskaalta ja massiiviselta.

Pirun piuhat.

Olen tyytyväinen, joskin silmääni häiritsee aivan tajuttoman paljon tuo jokaisen vanhassa talossa asuvan kestoinhokkiongelma: nykytekniikka yhdistettynä olkkarin kahteen pistorasiaan. Eli siis helvetisti piuhaa pitkin lattianrajoja sadalla jatkoroikalla. Grrrh. Kuinka tyylikästä. Olen jo sinut johtokoteloajatuksen kanssa, niin paljon nuo roikat ärsyttää, että ajatus umpirumista koteloinneistakin saa minut onnelliseksi...

Oh, Zlatan!

Minä Zlatan. Siinäpä vasta kaikille meille penkkiurheilijoille ja astetta kovemmille antifutareille oivallinen kesämakupala luettavaksi. Hölkäsen pöläystähän en fudiksesta ymmärrä, yhtäkään matsia en ole katsonut ilman, että siihen olisi liittynyt joko a)bileitä b) juomista tai c)molempia, mutta Minä, Zlatan-kirja on imaissut mukaansa kyllä voimallisesti. Hyvää kerrontaa hullun sekopäisestä kaverista, joka saa minun sympatiani. Paha poika. Sekopää poika. Ongelmien aiheuttaja poika. Aina poika joka on vastuussa myös muiden toilailuista kun kerran sen pahiksen leiman on kerran itselleen otsaan niitannut. Paljon on futari epäilemättä aihetta jurmutukselle antanut, mutta kyllä kirjaa lukiessa myös näkyy se raadollinen puoli syntipukin metsästyksestä...

Sunnuntaina päätin kokata armaalle perheelleni hieman edellispäivän lohenjämien kaveriksi kananmunakastiketta, perunoita ja tehdä tuhdin avokadosalaatin kylkeen. Sitten istahdin lukemaan. Ja luin. Ja luin. Zlatan viiletti kentillä ja ruoka porisi liedellä. Lopetin lukemisen kun palaneen käry alkoi haitata näkyvyyttä. Katoin pöytään kylmää lohta, erittäin kovaksi keitettyjä kananmunia, lounaalta jääneen puolikkaan avokadon, sitruunanjämän ja pohjaanpalaneita perunoita. Ne hyvät aikomukset. Meikäläisessä on tätä Martta-ainesta.

P.S. vielä yksi juttu josta JÄR-KY-TYIN! Lueskelin viime viikolla anopin mökillä jotain lehteä, jossa viimeisellä sivulla oli juttu jostain rouvasta joka oli pistänyt pystyyn pienen bisneksen harrastustoimintana aloittamastaan lelujen ompelusta. Rouva kertoi olleensa aikaisemmin kova lukemaan, mutta bisneksen ja lasten yhdistelmän myötä jostain piti luopua ja hän teki PERIAATEPÄÄTÖKSEN, että lehtiä ja kuvallisia sisustuskirjoja saa lukea, mutta romaanien aika on seuraavan kerran eläkkeellä.
Eläkkeellä! Periaatepäätös!
Jep. Spontaani ähkäisyni oli kutakuinkin, että mitä helvettiä? Miksi pitää luopua kirjoista? En ihan aidosti, oikeasti ja aikuisten oikeasti ymmärrä miksi. En ymmärrä. Testasin ymmärrystä myös anopilta ja siipalta. Ei tajunneet nekään.

P.S. pahoittelut kuvattomuudesta, en nappaa muiden ottamia kuvia netistä tänne, en edes viitaten, joten nyt kun kirjan kansikuoret ovat kotosalla enkä saa mitään säällistä kuvaa otettua, ei ole kuvaa.

Kimurantti ongelma

Iiiks. Olemme kirjahamstereita, pahanlaatuisia sellaisia ja nyt alkaa ihan tosissaan loppua tila kirjahyllystä. Siinä vaiheessa kun kirjat alkavat kurkotella kohti kattoa kirjahyllyn päällä kahdessa rivissä, kokisin, että ei ole lainkaan liioiteltua tuumata, että tarttis tehrä jotain. Vaan mitä? Mihin me noita tungetaan? Muutama laatikollinen on jo pakon sanelemana vaatekaappien päällä. Ei sinnekään enää mahdu. Ja pois emme kirjoja heitä. Eiei. Mikä siis neuvoksi? Onko jollain jotain mainioita ässiä hihassa, miten loihtia lisätilaa kirjoille? Pikku kaksiomme alkaa olla aika... kirjaisa... sanoisinko...

Kirja poikinensa. Ja nuo ne poikiikin kuin kanit konsanaan.

Lomalla kotona

Vietämme viikonloppua kotona ensimmäisen kerran sitten viime kevään. Muuten tässä ollaan oltu kaikki viikonloput mökillä tai jossain muualla. Tämä on kerrassaan hauskaa! Eilen kävimme kaikessa rauhassa keskustassa lounaalla (rauhassa sana yhdistettynä kaksivuotiaaseen ilman syöttötuolia on mielestäni äidillisen röyhistelyn aihe. Sintti oli niiiin hienosti, söi hyvin ja käyttäytyi aivan mahtavasti) ja illalla testailtiin uusia reseptejä kaverin kanssa. Tai siis pojat testailivat, minä sain keskittyä pöydän kattamiseen ja valkkarin maisteluun. (Ei paha.) Tänäänkin olemme vain olleet, sintti nukkuu juuri päiväunia ja sen jälkeen taidamme lähteä taas kaupungille johonkin museoon tai näyttelyyn...

Jaa-jaa, tuntuu, että kaikki vaikuttavat kirjaostokset viime aikoina ovat Option esittelemiä, tämäkin... Kiva kirja ja mielestäni hyvinkin kohtuullisen hintainen, maksoi Play.comissa rapiat 20 euroa.

Suunnittelimme siipan kanssa menun Rachel Khoon The Little Paris Kitchen-keittokirjan pohjalta ja kerrassaan mainiot setit tulikin. Sopivasti ohjeita soveltamalla päädyimme kokonaisuuteen:

• Sydänsimpukoita valkoviinissä ja ranskankermassa
• Enon kesällä Italiassa opettama pääruokaherkku: lihaa salvialla ja ilmakuivatulla kinkulla marsalaviinissä
• "Ranskalaista kinkkukiusausta" kuten illallispöydässä uudelleen nimesimme Rachel Khoon perunalisukkeen "Cheese and potato nests"
• Khoon orange moussesta innoituksensa saanut omenajälkiruoka, joka oli menestys ja törkeän hyvää (ohje ihan lopussa)

Valo olohuoneessa oli illalla huikea. Jälleen kerran sitä iltavaloa ihastelin siinä ruokapöytää kattaessani.

Sintin tulkinta siitä miten perunat ja sipulit asetellaan. Ja aikuisen käsi korjaamassa perunoita pois pilkkomista varten...

Sintti oli erittäin tarkkaavaisena ja erittäin tiellä. :D

Lihanyyttejä ei muistettu valmiina kuvata, katosivat niin nopeasti parempiin suihin, mutta kas näin ne tehdään: hyvää ulkofilettä ohuina siivuina, kääräistään sisälle suikale ilmakuivattua kinkkua ja pari, kolme salvianlehteä. Paistetaan voissa ja laitetaan nyytit porisemaan marsalaviiniin toviksi ja jos siltä tuntuu, toiseksikin toviksi. Valmis! Ja huikean hyvää! Ohje on tosiaan enon kertoma ja Italiassa kesällä hyväksi havaittu.

Maanmainio jälkiruokaherkku. Omenaa kolmessa muodossa (soseena, hillona ja karamellisoituna) kermavaahtoa ja pastry creamia (mikä ikinä sen suomenkielinen vastine sitten onkaan, yritin vähän kakkublogeista äsken etsiä, mutta en näin nopealla vilkaisulla löytänyt...)

Täydellinen syysjälkiruoka muodostui Essence-maljoihin siten, että pohjalle laitettiin omenasoseesta ja omenahillosta sekoitettua sopivan makeaa sosetta, sitten päälle nosteltiin pastry creamia (jonka teko-ohjeita on muuten netti pullollaan) seuraavaksi kerrosten päälle laitettiin kermavaahtoa ja viimeiseksi omenalohkoja joita oli paistettu pannulla voissa ja sokerissa. Toimii.

Taidan tehdä sintin syntymäpäiville tämän kakkuna. Joko sokerikakkupohjalla tai Digestivepohjalla. Katsotaan. Mutta kokeilkaa! Namia!

Siilin eleganssi

Ihana, liikuttava, surullinen, kaunis. Pitkästä aikaa kirja joka kolahti ja lujaa. Tämä kirja kuului niihin harvoihin kirjoihin jonka ei haluaisi koskaan loppuvan. Taannoin täälläkin pohdiskelin sitä, että olen lukenut viimeaikoina paljon hyviä kirjoja, mutta oikein kiinnitin huomiota siihen, että yksikään niistä ei ole yltänyt tuolle niisk, ei, tämä kirja ei saa loppua -tasolle. Muriel Barberyn Siilin eleganssi ylsi nyt tuolle tasolle.
Jäin spontaanisti silittämään kirjan kantta kun viimeinen sivu oli luettu. Hieno, hieno romaani, ei tätä turhaan ihmiset kehu.
Niisk, liikutun jo tätä kirjoittaessani. Lämmin suositus, lukekaa ihmiset, lukekaa!

Lähes rikollista toimintaa...

...sanon minä. Kierreltiin tänään Itäkeskusta ja Itäkeskuksen lähimaastoja ulkomööpeleitä metsästämässä. (Löydettiinkin ihan siistit aletuolit alepöydän kaveriksi, niistä myöhemmin.) Siinä tourneella piipahdimme myös katsastamassa Fidan tarjonnan ja löysimme sintille kolme aivan ihanaa kirjaa. Marjatta Pokelan Mörköoopperan, Tove Janssonin Muumipapan urotyöt ja Waldemar Bonselsin Maija Mehiläisen.
Se mikä hommasta teki lähes rikollista oli mm. se, että Mörköoopperan sisäsivulla oli omistuskirjoitus Luukakselle ja samalle sivulle oli myös kirjattu Luukaksen (1 v. 3 kk. ) ja viiden muun ihmisen iät kuukauden tarkkuudella. Miten tällaisen kirjan joku voi laittaa Fidaan? Miten liikkistä! Ylipäätään tällaisen kirjahamsterin kuin minä, on vaikea ymmärtää kuinka huonosti toiset kohtelevat kirjojansa. Ja vieläpä heittävät niitä pois. Pöyristyttävää. Sanoo hän, joka on siippansa kanssa suorastaan lirissä kirjapaljouden keskellä.

Kirjahyllyn aarteita ja viinimuisteloita

Helmi-maaliskuussa ovat suht innokas bloggaaminen, The Nationalin ja Cut Copyn keikat (huomenna! JEE!), ynnä muut arkisemmat riennot pitäneet touhukkaana, joten lukeminen on edennyt hitaanlaisesti vaikka Paul Austerin Näkymätön olikin koukuttava. Lukeminen on lähinnä ajoittunut sintin päiväuniin tai muutamiin lauseisiin illalla ennen nukahtamista.
Paul Austerin uusin tarina kertoo Adam Walkerista joka nuoruutensa vuosina on ajautunut kerta kaikkiaan outoihin tilanteisiin ja tapahtumiin ja osa niistä saattaa olla hänelle todella tapahtunut, mutta osa taitaa olla vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Takakannessa todettiin osuvasti, että haluat aloittaa heti tarinan lukemisen uudelleen kun olet sen saanut lopetettua, ja kyllä kieltämättä näin kävi. Sen verran vinksahtanut tuo romsku oli, että pitäisi oikein ajan kanssa se uudelleen lukea ja makustella, että mitkäköhän niistä Adam Walkerin tarinoista olikaan totta ja mitkä vain "kuolemansairaan miehen märkiä päiväunia"?

"Pöydässä oli myös limppu italialaista leipää ja pullollinen jäähdytettyä Chiantia, olkikorin koristamaa (tuon ajan opiskelijoiden halpaa lempipunkkua)." (s. 137)
Tarina itse ei tuosta lainauksesta eteenpäin ole mitään heikkohermoisen luettavaa, mutta tämä kohta kyllä huvitti! Äitini kertoi vähän aikaa sitten kuinka he isän ja enoni kanssa olivat roudanneet 70-luvulla tyhjiä (kylläkin ansioituneesti itse tyhjennettyjä) viinipulloja Italiasta koristeeksi kotiin. Juurikin tuota samaa olkikori Chiantia, josta Paul Auster kirjoittaa kuvaillessaan 70-luvulle sijoittuvia tapahtumia. Eipä niin kovin erilaisia tapoja rapakon takana näköjään! Olkikori Chiantit olivat jossain vaiheessa kuulemma kuuminta hottia ja niiden ympärille kieputeltiin vielä muovisia viinirypäleterttuja.
Nythän tuollaisia asetelmia ei näe oikeastaan missään, paitsi Kansakoulunkadun Denniksessä!

Viinipullokori. Ei ehkä mikään ideaali tapa säilyttää viinejä, mutta hei, juotavaksi meillä nuo pullot kyllä ostetaan. Etualalla viimeinen pullollinen La Pesa:n nimikkokuohuviiniä jota ryskytimme viime kesänä Euroopan halki laatikkotolkulla. Auton jouset vaan natisi kun Italiasta tuotiin yhteensä 100 pulloa viiniä häihin. Saksasta matkaan tarttui vauvanvaunut ja turvaistuin. Ja viimeiseltä laivaetapilta ostettiin vielä olutlavoja. Niiden roudaamisen siippa koki lopulta ihan naurettavaksi ja kun koko kaljakeko sitten prakasi autokannella, tiuskahti hän kuumissaan että "helvetti, tällainen nöyryytys muutaman euron säästön takia!" Minä nauroin niin, että meinasi lapsivedet tulla. Mutta tottahan se oli, kaljalavat olisi saanut lähimarketistakin käytännössä samaan hintaan. Italialaisia pikkutilaviinejä ei.

Tapanani on pitää listaa lukemistani kirjoista. Aloitin listauksen vuoden 2008 kesälomalla Italiassa. Siipalla ja minulla oli tapana istua päivällä muutama tunti rannalla (aurinkovarjon alla tokikin, ettei nyt ihan kärvennytty) ja lukea lukea lukea, mennä kolmeksi kotiin laittamaan vähän lounasta ja lähteä sen jälkeen johonkin Lago Maggioren ihanista pikkukaupungeista.

Kirjahyllyn aarteita osa 2

Marsipaania... Paljon... Hmmm. En ole varaukseton marsipaanin ystävä, mutta eittämättä sillä saa aikaiseksi upean näköisiä kakkuja. Pääsiäinen lähestyy ja ensimmäinen äitienpäiväni myös, josko jompaan kumpaan juhlaan väkertelisi kakkusen...

Keittokirjat! Aah ja ooh! Ja erityisesti leivontakirjat! Tupla aah ja ooh. Nyt kun yritän vimmaisesti päästä eroon raskauskiloista, näyttävät Ulla Svenskin paakkelssit erityisen ja jumalaisen hyviltä ja varmaan siksi tuo kirja meille päätyikin... Jos edes sitten unelmoi herkuista...
Kakkukirja on kovin kaunis ja ensimmäisten selailujen perusteella siellä on myös kokeilemisen arvoisia reseptejä. Mutta tottavieköön täytyy kriittisesti tuumailla tuon marsipaanin kanssa... Moni kakku päältä kaunis, niinpä.
Olen myös huomannut, että vaikka keittiöstä löytyy keittokirjoja yli 60, on niiden käyttö määräänsä nähden hävettävän vähäistä... Mutta hamsteri, mikä hamsteri, käpäliä on vaikea uusista kirjoista erossa pitää...
Alimmassa kuvassa on kuitenkin pari viimeaikoina ahkerassa selailussa ja käytössä ollutta kirjasta tai lehteä. Muffinssikirja on tarttunut matkaan jostain alelaarista vuosia sitten, mutta sen ohjeet ovat kyllä kaikkea muuta kuin alelaaria. Erinomaisen simppeleitä ja hyviä ohjeita. Vai olisiko trendikkäämpää sanoa kuppikakkuja? Vai onko niillä joku ero? Saatan olla vähän yksinkertainen, mutta ihan justiinsa en sitä eroa tiedosta...
Glorian ruoka ja viini -lehden joulunumero 2010 puolestaan oli aivan nautinnollisen hyvä numero. Erityisesti sydämeni sulatti tuo kuvan taatelikakku. Korvasin ohjeessa mainitut omenapalat siirtolapuutarhan omenoista tehdyllä soseella ja lopputulos oli mehevä ja superherkullinen kaakku joka myös säilyy hyvin. Ajattelin, että tuota ohjetta voisi hyvin soveltaa hieman keveämmäksi ja tehdä sitä vierasvaraksi pakastimeen. Kyllä se niin hyvä kakku oli, että ansaitsee oman kevätversionsa!

Kirjahyllyn aarteita osa 1

Kirjahyllyn aarteissa ajattelin vähän avata viimeaikojen lukemistoa. Vanhana kirjatoukkana olen ollut hieman harmissani siitä, että lukeminen on sintin syntymän jälkeen ollut jotenkin vaivalloisempaa kuin ennen. Mistä lie hormoneista johtuvaa, mutta en oikein tuppaa muistamaan mitä olen lukenut ja se on koooovin ikävää naiselle, jonka yksi rentoutumismuoto on tuijottaa kirjahyllyä rivi riviltä ja muistella eri teoksien juonia ja lukutunnelmia. Kuulostaa vähintäänkin hullulta, mutta toimii stressiin!

Schlink-viikolla ostettu tulppaanikimppu kesti ilahduttavasti koko viikon! Terälehdet alkoivat kopsahdella pöydälle muutama tunti ennen perjantain ruokakauppareissua. Mikä ajoitus!

Viime viikolla luin Bernhard Schlinkin Viikonlopun. WSOY:n naftaliinista kaivettu Aikamme kertojia-sarja ei ole vielä tuottanut pettymyksiä. Sarjassa on nyt julkaistu muutama teos jotka yhtä lukuunottamatta löytyvät kirjahyllystäni. Olen heikkona kustantamoiden tällaisiin sarjoihin. Mikään ei olisi niin upeata kuin omistaa Tammen koko Keltainen kirjasto. Tosin olen ymmärtänyt, että ei Tammen konttorissakaan sarja ole täydellisenä, mikä sääli! Olin vähintäänkin onnessani, kun tämä Aikamme kertojia -sarja aloitti ja onkin ainakin minusta aloittanut vahvasti ja olen kaikista siinä esitellyistä teoksista kovasti pitänyt.
(Ehkä minun pitää antaa Makinen Tuntemattoman miehen elämälle mahdollisuus, se puuttuu Aikamme kertojia -kokoelmastani. En ole sitä hankkinut, kun Makine ei ole oikein kolahtanut vaikka sinnikkäästi olen häntä kyllä lukenut. Hmm, hmmm.)

Bernhard Schlink tunnetaan varmaan parhaiten teoksestaan Lukija, mutta kyllä tämä Viikonloppukin on mitä mainioin pieni tarina. Schlink kuvaa taitavasti kaveriporukkaa joka kokoontuu yhteen vuosikymmenien jälkeen. Yhdistäviä tekijöitä ei lopulta kovinkaan paljon ole, mikä myös selittää sen, ettei porukka ole liiemmin nuoruuden jälkeen pitänyt yhteyttä. Huomasin hymähtäväni tätä kirjoittaessa. Niinpä. Harvoinpa sitä sattuman oikusta yhteen niputetulla ihmisryhmällä on kovinkaan paljon yhteistä. Aika sattumanvaraista touhuahan tämä koko elämä on ja tuon sattumanvaraisuuden Schlink hienosti tuo esille.

Schlinkin teokset ovat minusta aina hyviä. Niin myös tämä. Parhaimmillaan nautittuna kun pakkanen paukkuu ulkona, mutta itsellä on villasukat jalassa ja kuppi kahvia kädessä. Niin ja vauva päiväunilla...

Nyt luettava on Paul Austerin Näkymätön. Rajaniemen ylistetty romsku odottaa sitä, että rohkaistun. Scifiä varsin vähän lukeneelle Rajaniemi voi olla aika raskasta kamaa, varoitti asiaan paremmin vihkiytynyt siippa...