Voi morjens, no onpa maalaisromanttista, ei ihan mun makuun. Niin, sitä ihminen helposti kuvittelisi, että jos itse ompelee jotain, niin tekisi siitä edes sitten oman maun mukaisen. Helposti kuvittelisi, juu-u. Käytäntö on sitten ihan toista...
Mä alan jotenkin ymmärtämään ala-asteen kässänmaikkaa kun se oli aina ihan turhautunut mun tekeleisiin. Touhotus oli kovaa, valmistakin tuli, mutta laatu ei nyt sitten aina ollut ihan priimaa eikä välttämättä lopputuloskaan sitä mitä alunperin piti... Ja kas, mihin sitä nyt ihminen muuttuisi. Touhotus on edelleen kovaa ja laadussa on edelleen toivomisen varaa. Hupsista keikkaa! Oho ja no olkoon, tää on hyvä näin. Siinäpä mun vakiokarjaisut aina kun olen kaivanut äiteeltä ikuisuuslainassa olevan ompelukoneen esille.
Tällä kertaa ompelin suojaverhoja joiden tekemistä olen uhonnut jo monta viikkoa. Omansa sai sekä eteisen hyllykkö että sänkymme.
 |
| Vastoin tapojani tein ompelustöitä oikein nuppineulojen kera! Promeiningistä huolimatta rypytykset kärsivät vähän vaurioita ompeluvaiheessa. |
 |
| Nyt on rypytystä! Päiväpeitoksi olin ajatellut kelpaavan kauniin vanhan verhon. Mutta niks naks. Ei se sovi, liian plitku, tuo rypytys vaatii kaverikseen mehevän värisen ja paksuhkon päiväpeitteen. |
Suojaverhot olivat oikein pihistelyn mestarinäyte. Ne tulivat maksamaan kokonaista kolme euroa. Sen hintaisiksi nimittäin tinkasin Ikean poistolaarista ilman hintalappua löytämäni valkoiset paksut verhot. Kiinnitysvermeet löytyivät omasta takaa. Joskin molemmat suojaverhot piti viritellä eri kiinnitysmekanismeilla. Sängynalusen suojaverhon kiinnitin tarranauhalla ja eteisen hyllyköihin laitoin perus verhovaijeria. Kyllä ne varmaan toimii ihan hyvin. Mutta voi taivas tuota rypytyksen määrää jonka sain (hyyyyvin helposti) aikaiseksi noihin paksuihin verhoihin. Kotona ei tulisi kyseeseenkään, että olisin laittanut vastaavaan paikkaan tuollaisia suojaverhoja, mutta mökillä ne jotenkin... kuitenkin menee... Eikä ne nyt edes oikeastaan särje silmää pahasti. On se jännä. Erivapauksien villa Raimo!
 |
| Psstt... Nyt on niin kotoisaa... Espressokeitin löysi tiensä mökille. Vanha, kolmisen vuotta pajalle pääsyä odottanut francis francis-keitin pääsi vihdoinkin korjattavaksi. Pieniä ihmeitä tapahtuu ihmisen arjessa. Siippa oli jostain saanut innoituksen hoitaa asian kuntoon, joten kotona ollut Krupsin (oikein toimiva ja hyvä) peruskeitin pääsi mökille. Ihanaa! Arjen pientä luksusta! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti